Yhä.

On vierähtänyt jo tovi siitä, kun olen viimeksi tänne kirjoittanut.

Paljon on tapahtunut tuossa ajassa.

Hyviä ja ei niin hyviä asioita.

Alkuvuodesta ostimme ensimmäisen oman kodin ja muutimme maaliskuussa

"maalle". Lapsilla vaihtui koulu ja elinympäristö. Uusi koulu on aivan ihana pieni kyläkoulu. Muutos sujui suhteelisen hyvin. Asumme edelleen suhteellisen lähellä vanhaa ympäristöä, joten lapset voivat tavata vanhoja, tärkeitä kavereitaan. Ovat he uusia ystäviäkin saaneet. 

Itse en ole kovin aktiivisesti etsinyt läheltä ystäviä. Tuntuu että aikuisiällä on hankala ystävystyä tai sitten olen vain arka ja ujo. Arki lasten kanssa kotona on ollut ajoittain haastavaa. Oma mieliala voisi olla usein parempi. Hetkittäin se piristyy, mutta pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat suurilta. Olen jo jonkin aikaa etsinyt itselleni töitä ilman tulosta. Se on lannistavaa.  Talomme haluaa myös osansa ja ikävä kyllä siihen tarvitaan rahaa. Kaikki olisi helpompaa, jos minäkin pääsisin ansiotöihin, eikä miehen vastuulle jäisi niin paljon.

Vauvavuosi on ohi ja meillä asustaa pieni taapero, joka on juuri oppinut kävelemään. Poika on temperamenttinen ja vaativa, mutta hänellä on maailman levein hymy ja sydäntä lämmittävä nauru. Hän on onnekas kun saa kasvaessaan siskoiltaan paljon rakkautta ja huolenpitoa. Sydän pakahtuu näystä, kun joku siskoista ottaa veljensä syliin ja veli kietoo kätensä kaulan ympärille painaen päänsä olkaa vasten. Olen sanonut tytöille, että painakaa mieleenne se tunne. Se on rakkautta ja kiintymystä. Itsestäkin, se tunne, kun lapsi painautuu minua vasten on maailman paras tunne. Sillä hetkellä minä olen lapselle tärkeämpi kuin mikään muu. Pyyteetön rakkaus. Sitä se on.

Tiinukaan ei ole hävinnyt mihinkään. Hän on yhä sydämissämme. Viikolla eskarilainen kysyi näkeekö Tiinu meidät. Vastasin että varmasti näkee. Sen jälkeen keskustelimme miten Tiinu voi nähdä taivaasta niin pitkän matkan alas.. Olisko hänellä kaukoputki, jolla katsoa vai todella tarkka näkö.. Puhuimme siitä minkä kokoinen Tiinu on, kasvaako taivaassa vai ei. Paljon kysymyksiä mihin en osaa vastata. Jostain syystä, minulle Tiinu on n. 2-vuotias vaalea kiharapäinen työttö valkoisessa mekossa. Ehkä hän on löytänyt minun pappani, ehkä vuosia sitten edesmennyt tätini pitää hänestä huolta? Taivaassa kaikilla on hyvä olla, eikö niin? 

Lapsen laulu äidille

Äiti, minun täytyy jatkaa

Joku kutsuu kulkemaan.

Täytyy taittaa taival matkaa,

vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa

aallot vievät tansseihin,

siellä, veden loiskinassa,

siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla

siintää pilvi sulavin,

siellä, sinipilven alla,

siellä olen minäkin.

Äiti, katso, kuinka kasvan !

Kuule, kuinka kohisen !

Minkä kasvoin viime vuonna,

tänään kasvan ohi sen.

Avara on taivaan syli.

Tuulen teitä purjehdin.

Pääsky lentää pääsi yli,

siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä.

Tulen kyllä takaisin.

Iltatuulen hyväilyssä:

siinä olen minäkin.

(Anna-Mari Kaskinen)

Yhä vieläkin, joskus minusta tuntuu, että kaikki ovat unohtaneet meidän menetyksemme. Elämä jatkaa kulkuaan omalla painollaan. Tiinusta ei juri puhuta enää, mutta minä mietin häntä edelleen. En enää joka päivä, enkä välttämättä joka viikko. Mutta tulee aina asioita esimerkiksi laulu, tunne tai sana, joka tuo mieleen Tiinun. Sydämessä on yhä aukko.