Yhä.

On vierähtänyt jo tovi siitä, kun olen viimeksi tänne kirjoittanut.

Paljon on tapahtunut tuossa ajassa.

Hyviä ja ei niin hyviä asioita.

Alkuvuodesta ostimme ensimmäisen oman kodin ja muutimme maaliskuussa

"maalle". Lapsilla vaihtui koulu ja elinympäristö. Uusi koulu on aivan ihana pieni kyläkoulu. Muutos sujui suhteelisen hyvin. Asumme edelleen suhteellisen lähellä vanhaa ympäristöä, joten lapset voivat tavata vanhoja, tärkeitä kavereitaan. Ovat he uusia ystäviäkin saaneet. 

Itse en ole kovin aktiivisesti etsinyt läheltä ystäviä. Tuntuu että aikuisiällä on hankala ystävystyä tai sitten olen vain arka ja ujo. Arki lasten kanssa kotona on ollut ajoittain haastavaa. Oma mieliala voisi olla usein parempi. Hetkittäin se piristyy, mutta pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat suurilta. Olen jo jonkin aikaa etsinyt itselleni töitä ilman tulosta. Se on lannistavaa.  Talomme haluaa myös osansa ja ikävä kyllä siihen tarvitaan rahaa. Kaikki olisi helpompaa, jos minäkin pääsisin ansiotöihin, eikä miehen vastuulle jäisi niin paljon.

Vauvavuosi on ohi ja meillä asustaa pieni taapero, joka on juuri oppinut kävelemään. Poika on temperamenttinen ja vaativa, mutta hänellä on maailman levein hymy ja sydäntä lämmittävä nauru. Hän on onnekas kun saa kasvaessaan siskoiltaan paljon rakkautta ja huolenpitoa. Sydän pakahtuu näystä, kun joku siskoista ottaa veljensä syliin ja veli kietoo kätensä kaulan ympärille painaen päänsä olkaa vasten. Olen sanonut tytöille, että painakaa mieleenne se tunne. Se on rakkautta ja kiintymystä. Itsestäkin, se tunne, kun lapsi painautuu minua vasten on maailman paras tunne. Sillä hetkellä minä olen lapselle tärkeämpi kuin mikään muu. Pyyteetön rakkaus. Sitä se on.

Tiinukaan ei ole hävinnyt mihinkään. Hän on yhä sydämissämme. Viikolla eskarilainen kysyi näkeekö Tiinu meidät. Vastasin että varmasti näkee. Sen jälkeen keskustelimme miten Tiinu voi nähdä taivaasta niin pitkän matkan alas.. Olisko hänellä kaukoputki, jolla katsoa vai todella tarkka näkö.. Puhuimme siitä minkä kokoinen Tiinu on, kasvaako taivaassa vai ei. Paljon kysymyksiä mihin en osaa vastata. Jostain syystä, minulle Tiinu on n. 2-vuotias vaalea kiharapäinen työttö valkoisessa mekossa. Ehkä hän on löytänyt minun pappani, ehkä vuosia sitten edesmennyt tätini pitää hänestä huolta? Taivaassa kaikilla on hyvä olla, eikö niin? 

Lapsen laulu äidille

Äiti, minun täytyy jatkaa

Joku kutsuu kulkemaan.

Täytyy taittaa taival matkaa,

vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa

aallot vievät tansseihin,

siellä, veden loiskinassa,

siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla

siintää pilvi sulavin,

siellä, sinipilven alla,

siellä olen minäkin.

Äiti, katso, kuinka kasvan !

Kuule, kuinka kohisen !

Minkä kasvoin viime vuonna,

tänään kasvan ohi sen.

Avara on taivaan syli.

Tuulen teitä purjehdin.

Pääsky lentää pääsi yli,

siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä.

Tulen kyllä takaisin.

Iltatuulen hyväilyssä:

siinä olen minäkin.

(Anna-Mari Kaskinen)

Yhä vieläkin, joskus minusta tuntuu, että kaikki ovat unohtaneet meidän menetyksemme. Elämä jatkaa kulkuaan omalla painollaan. Tiinusta ei juri puhuta enää, mutta minä mietin häntä edelleen. En enää joka päivä, enkä välttämättä joka viikko. Mutta tulee aina asioita esimerkiksi laulu, tunne tai sana, joka tuo mieleen Tiinun. Sydämessä on yhä aukko. 

Yhä mielessä

Täällä eletään vauvantuoksuista arkea.

Poika on valloittanut meidän kaikkien sydämen.

Hän on täydellinen lisä meidän perheeseen

ja tuntuu niin omalta.

Arki keskosvauvan kanssa on kuitenkin vähän haastavaa.

Pieni kärsii refluksista ja kovista vatsavaivoista

ja sen myötä hän on aika itkuinen.

Paljon on kuitenkin menty eteenpäin.

Ja kun hän hymyilee, katsoo syvälle silmiin

ja ääntää kauniilla äänellään, sydän on sulaa laavaa.

Silloin unohtuu kaikki vaikeudet ja hetki on täydellinen.

Välillä nään meidän perheen vihdoin olevan valmis.

6 lasta, joista haaveilin ovat täällä nyt.

Kuitenkin se seitsemäs.. tai oikeastaan kuudes, jota emme ikinä oppineet tuntemaan..

Saa aikaan sellaisen tunteen, että jotain puuttuu. 

Eletään vuoden haikeinta ja surullisinta aikaa. 

Huomaan että pinna on kireällä. Kaipaan hiljaisuutta ja rauhaa.

Omaa aikaa. 28.10 tulee kuluneeksi 2 vuotta siitä kun Tiinu lähti enkelten mukaan.

Kyyneleet kihoaa edelleen silmiini.. 

Perheemme onni on kuitenkin niin valtava, että suru ei enää maalaa tummilla väreillään mieltä. 

Katse on kohti tulevaisuutta, mutta Tiinu on osa perhettä vaikka vosia kuluisi 100. 

"rv33+6"

No nyt niitä kuulumisia, mitä lupasin jo tovi sitten.

Pojalla tulee perjantaina neljä viikkoa täyteen.

Hän on yhä sairalaassa, osastolla, mutta tehon kirjoilla.

Maanantai oli ensimmäine päivä ilman peijoona-lääkettä.

Kyseinen lääke aloitettiin hengityskatkoksiin ja sykelaskuihin.

Se auttoikin hyvin, mutta purettiin pois tilanteen edetessä.

Nyt poika on siis kolmatta päivää ilman lääkettä ja täytyy sanoa, 

että permminkin voisi mennä. Syke- ja saturaatiolaskuja tulee yhä..

Tänään aamulla oli ollut tilanne, joka liittyi maidon antamiseen..

Pojan oma hoitaja oli toisessa huoneessa toisen potilaan luona..

Pojan huoneessa on 2 muutakin vauvaa ja heidän hoitajansa oli huoneessa..

pojalla oli lähtenyt syke ja saturaatio laskuun.. yleensä hän korjaa ne itsestään..

mutta aamulla niin ei käynyt ja hoitajan piti puuttua tilanteeseen.. oma hoitaja ei kuullut hälytystä

ja toinen hoitaja joutui huutamaan hänet paikalle.. hoitaja kertoi tilanteesta, mutta ei siitä että ei ollut itse huomannut tilannetta.. kuulin tämän toisen vauvan äidiltä kun hän sattui olemaan paikalla..

ymmärrän kyllä että hänen täytyy pitää huolta toisestakin vauvasta, mutta ei näin saisi päästä käymään, että toisella tulee hätä. Pakko sanoa, että en kyllä luota nyt yhtään tähän kyseiseen hoitajaan =( 

Olosuhteisiin nähden kaikki on kuitenkin hyvin. Sydän ja keuhkot on kunnossa, aivojen runsaskaikuisuus on häviämässä.. vasta toimii hyvin ja yleensä hän kestää maidot hyvin.

Poika kävi tänään kolmatta kertaa rinnalla.. tänään hän tarrasi kunnolla kiinni ja imutteli jonkin verran.. pientähän se on, mutta tästä on hyvä jatkaa.. syke- ja saturaatiolaskujen vuoksi syömisharjoitteluja ei ole vielä aloitettu. Hän kasvaa kuitenkin tosi hienosti. Veikkaanpa että huomenna menee 2kg rikki. 

Syntymämitat oli 1400g/39cm, pituus kahden viikon iässä oli 41cm, ja tänään paino oli 1992g (ikää perjantaina 4 viikkoa). 

Poika on ihana, mutta jotenkin vaika tajuta hänen olemassaolonsa..

Hän tuntuu enemmän sairaalan vauvalta kuin omalta..

Tuntuu, että minu täytyy kysyä lupa ennen kuin kosken häneen..

Menee vielä useita viikkoja ennen kuin saamme häne kotiin.

5-vuotiaskin nukkumaanmennessään sanoi, että ei jaksa odottaa milloin vauva pääsee kotiin..
Me kaikki kaipaamme häntä. 

Aamulla sain pidätellä itkua pojan luona.

Tilanne tuntuu epätoivoiselta kun asiat ei edisty..

Synnytyskertomus

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä 15.6.2017 yöllisen wc-reissun jälkeen meni vedet. Ei ollut epäilystäkään siitä, oliko kyse lapsivedestä, koska sitä tuli paljon ja sama tilanne toistui nyt viidettä kertaa. Kerroin miehelle tilanteesta, pakkasin sairaalakassin loppuun ja soitin ambulanssin.

Ambulanssi tuli ja matkasin vaaka-asennossa synnyttäjien vastaanottoon. Siellä odoteltiin jo ja laittoivat minut heti käyrille. Käyrillä ollessa alkoi supistella noin 10 minuutin välein. Pian pääsin lääkärille ja ultran jälkeen hän totesi vauvalla olevan kaiken hyvin. Painoarvioksi saatiin 1260g. Kohdunsuun tilanne oli varsin hyvä. Kanavaa lähes 5cm, mutta paikat olivat todella pehmeät. Siirryin loppuyön ajaksi synnytyssaliin seurantaan, koska vauvalla oli sykkeissä laskuja supistusten aikana.

Aamuyön tunteina tilanne rauhoittui ja supistukset loppuivat. Minut siirrettiin osastolle 11 vuodelepoon. Wc:ssä ja suihkussa sain käydä, muuten täytyi olla vaakatasossa. Tämähän ei tosiaan ollut ensimmäinen kerta, joten tiesin hyvin mitä edessä on. Ajatus pitkästä vuodelevosta sai ahdistuksen nousemaan, mutta yritin ajatella vauvan parasta.

Antibiootteja meni 3 kertaa vuorokaudessa yhteensä 9 annosta (sivuvaikutuksena kärsin kovasta pahoinvoinnista, en kuitenkaan oksennellut), jonka jälkeen lääke lopetettiin. Reilun vuorokauden ehdin olla ilman ab:ta kunnes tulehdusarvot ja leukkarit lähtivät nousuun. Ab aloitettiin uudelleen.

20.6 oma vointini alkoi heiketä. Syke nousi korkealle ja mittari näytti 120. Kohtutulehduksen oireitakin alkoi vähitellen tulla. Myös supistuksia tuli säännöllisetsi ja sain niihin Nifangin-nimistä lääkettä, jolla ne saatiin loppumaan. Lääke oli verenpainelääke ja siitä sain sivuvaikutuksena armottoman päänsäryn. 

Korkea syke aiheutti minulle hengenahdistusta ja sen vuoksi lääkäri määräsi valtimoverinäytteen, jotta saataisiin suljettua keuhkoembolia pois. Lääkäri yritti ottaa näytteen, mutta se ei oikein sujunut ja meinasin pyörtyä. Hän yritti vielä uudelleen ja epäonnistui jälleen. Seuraavaksi toinen lääkäri kokeili toisesta kädestä ottaa samaa näytettä, mutta hänkään ei onnistunut. Lopulta soitettiin anestesialääkäri paikalle ja hän onnistui saamaan näytteen nopeasti ja paljon kivuttomammin kyynärtaipeen valtimosta. Tulokset olivat aavistuksen viitearvojen yläpuolella, mikä sopi raskauteen, mutta keuhkoemboliasta ei tosiaan ollut kyse. Vauva voi onneksi koko ajan hyvin, vaikka oma tilani oli vähän kehno.

Seuraavana päivänä vointini oli tasaisempi. Crp oli yhä nousussa, mutta leukkarit lähtivät laskuun. Se päivä meni itkiessä, kun tuntui että ei jaksa enää makoilla. Oli ikävää kuunnella, kun huonekaverit tulivat käynnistykseen ja lähtivät aina synnyttämään. Minun piti makoilla jalat ristissä, että vauva pysyisi vielä masussa turvassa. Muutenkin elämä kolmen hengen huoneessa oli levotonta, enkä pystynyt nukkumaan kunnolla.

22.6 olin ollut vuodelevossa 7 päivää. Aamulla huomasin, että lapsiveden seassa on vihreää. Kohtutulehduksen oireen alkoivat myös pahentua. Alaselkää särki, alavatsaan kävi kipeää liikkuessa, kohtua aristi. Crp ja leukkaritkin olivat taas nousussa. Sykkeeni kohosi taas pilviin ja mittari näytti 140. Vauvan vointi oli onneksi edelleen tasainen.

Päivän mittaan aloin tuntea supistuksia. Niihin annettiin jälleen Nifaginia ja sain kamalan päänsäryn. Supistuksen pysyivät puoli tuntia poissa, kunnes alkoivat uudelleen. Lääkäri hälytettiin paikalle. Hän tarkisti kohdunsuun tilanteen ja kanavaa oli jäljellä 1cm, ja paikat olivat auki 1cm:n verran. Hän sanoi, että aloitetaan suonensisäinen lääkitys supistuksiin, mutta perehdyttyään kokonaistilanteeseen ja konsultoituaan toista lääkäriä päädyttiinkin siihen, että kokeillaan vielä kerran Nifanginia ja mikäli se ei tehoa, annetaan synnytyksen käynnistyä. Tässä vaiheessa minulle annettiin myös vielä yksi kortisonipiikki vahvistamaan vauvan keuhkoja.

Sain siis jälleen samaa lääkettä ja jäätiin seuraamaan, käynnistyykö synnytys, ja eteneekö kohdunsuuntilanne. Tunnin kuluttua supistukset jatkuivat yhä ja niitä tuli 4-5 minuutin välein. Lääkäri tuli jälleen tarkistamaan tilanteen. Kanavaa 0,5cm jäljellä ja kohdunsuu auki 3cm. Lääkäri teki päätöksen, että nyt siirrytään synnytyssaliin, synnytys etenee ja pitää ehtiä tiputtaa vähintään 4 tuntia magnesiumia vauvan aivojen suojaksi.

22.6 klo 15:15 minut siirrettiin synnytyssaliin ja ilmoitin doulalle. Magnesium-tippa ja keittosuola saatiin laitettu 16 aikaan menemään. Seuraava operaatio oli ”asentaa” pissakatetri. (Magnesium aiheuttaa kuivumista ja virtsaneritys voi lakata, siksi täytyy tarkasti seurata virtsan määrää eikä se onnistu muulla tavalla kuin katetroinilla.) Supistukset vaimenivat tässä vaiheessa ja niiden väli piteni, niitä tuli kuitenkin n. 10 minuutin välein. Toisaalta se oli hyvä juttu, koska tämä antoi magnesiumille aikaa. Doulakin saapui paikalle.

Crp ja leukkarit kontrolloitiin ja olivat yhä noususuunnassa. Itseäni alkoi turhauttaa harvat supistukset.  Jonkin ajan kuluttua ne kuitenkin saivat vähän voimaa lisää. Supistusten aikana doula hieroi jalkapohjiani ja paineli nilkoista akupisteistä. Hän hieroi myös niskoja ja päätäni. Se rentoutti kovasti.  ilokaasun avuksi. Rupateltiin doulan kanssa mukavia supistusten välillä. Aika kului nopeasti, kun ei tarvinnut olla yksin.

Supistukset alkoivat olla sen verran kipeitä, että otin ilokaasun avuksi. Ihmettelimme doulan kanssa, miksi kaasumaski vinkuu niin kovasti. Kätilökin ihmetteli samaa. Hengittelin kuitenkin tyytyväisenä maskiin, mutta vähän epäröin, kun en saanutkaan siitä samanlaista helpotusta, kun muistan sen tuoneen edellisissä synnytyksissä.

Kätilöillä vaihtui tässä kohdin vuoro ja uusi kätilö oli aivan mahtava. Parempaa en olisi voinut toivoa. Doula kysyi uudelta kätilöltäkin maskin vinkumisesta ja hänpä keksi sille syynkin. Ilokaasuhana oli kiinni =D Ja voi mikä helpotuksen tunne tuli, kun se avattiin. Se auttaa sittenkin. Ilokaasusta tuli heti paras ystäväni. 

21 aikaan kohdunsuun tilanne tarkistettiin. Olin 4cm auki, joten edistystä tapahtui mutta kovin hitaasti. Olin jo aiemmin pyytänyt, että jos edistystä ei tapahdu saisin oksitosiiniä vahvistamaan supistuksia. Lääkärillä ei ollut kuitenkaan kiire vauhdittaa synnytystä, koska jokainen tunti magnesiumtipassa on eduksi vauvalle.  

Crp ja leukkarit kontrolloitiin taas ja olivat jälleen nousseet. Lääkäri sanoi, että nyt olisi oksitosiinin aika, ennen kuin tulehdus pääsee kunnolla valloilleen. Oksitosiini aloitettiin pienellä annoksella ja supistuksen saivatkin kivasti lisää voimaa ja väli lyheni. Kivut alkoivat olla kovia. Vetelin ilokaasua rystyset valkoisena. Doula antoi oman kätensä tueksi ja purisin sitä minkä jaksoin. Kivunlievitystä olimme aiemmin miettineen ja päädyin spinaaliin, koska epiduraali ei ole koskaan tehonnut täysin kohdallani. Jotta saisin spinaalin, minun tulisi olla auki 6-7cm.

Olin niin kipeä, että pyysin kätilöä tsekkaamaan kohdunsuun tilanteen. Ikävä kyllä olin auki vähän vajaan 6cm, eikä spinaalia kannattanut vielä laittaa. Spinaali vaikuttaa n. 2 tuntia ja se on niinsanottu kerta-annos eikä sitä yleensä uusita. Siksi sen ajoittaminen on tärkeää.  Anestesialääkäri oli kuitenkin seinän takana laittamassa epiduraalia, ja kätilö sanoi minulle, että kyseinen synnyttäjä oli odottanut jo kaksi tuntia saadakseen sen. Hän sanoi, että vaihtoehdot ovat nyt ottaa epiduraali tai ottaa riski ja odottaa spinaaliin otollista hetkeä, mutta anestesialääkäri ei välttämättä ole saatavilla silloin.  Päädyin kuitenkin odottamaan ja sovittiin puudendaalpuudutuksesta, mikäli anestesialääkäri ei ehdi tulla spinaalia laittamaan.

Hammasta purren, ilokaasua vedellen ja doulan kättä puristellen sinnittelin vielä eteenpäin. Pian tuntui, että en kestä enää. Kätilö tarkasti taas tilanteen ja se oli edennyt sen verran, että spinaali voitaisiin laittaa. Minun onnekseni anestesialääkäri oli heti saatavilla ja kello 1:10 sain spinaalin. Siitä tuli lämmin olo, joka levisi koko alaruumiiseen. Oksitosiinin määrää nostettiin tässä vaiheessa lisää. Supistuskipu ei kuitenkaan hävinnyt täysin vaan tunsin alavatsalla epämääräistä kipua.

Hiukan ennen kahta arvailimme doulan kanssa, milloin vauva syntyy. Minä arvasin että 3.00 ja hän veikkasi 2.45. Tästä ei mennyt montaa minuuttia, kunnes supistuskivut palasivat niin kivuliaina, että jouduin ottamaan taas ilokaasun avuksi. Yhden supistuksen pärjäsin, seuraavan jälkeen piti hälyttää kätilö paikalle. Nyt sattuu kovasti ja tuntuu myös painetta peräsuolessa. Pikainen tsekkaus ja kätilö sanoi ”Tämä syntyy nyt, älä ponnista, hälytetään lastenlääkäri paikalle”.

Seuraava supistus tuli pian. Sain tehdä tosissani töitä, etten ponnistaisi. Onneksi kätilö palasi pian ja sain luvan ponnistaa, kun siltä tuntuu. Pian tulikin supistus ja aloin ponnistaa, kunnes kätilö sanoi, että ei enää. Hän joutui jarruttelemaan, että vauva tule liian pian ulos. Sain luvan jatkaa pienin ponnistuksin eteenpäin ja 1 minuutin ponnistamisen jälkeen  23.6.2017 klo 2:07 meille syntyi täydellinen, mutta pieni poikavauva, joka huusi naama punaisena ja pissasi kaaressa pedille.

Apgarpisteet 7/8/9.  1400g/39cm/päänympärys 28cm.

Sain pojan muutamaksi sekunniksi rintakehäni päälle, jonka jälkeen lastenlääkäri otti hänet huomaansa. Hänen tilansa oli vakaa, pärjäsi pelkällä nasaalilla ja häntä käytettiin keskoskaapin kera luonani vielä, ennen kuin hänet siirrettiin teho-osastolle.

Hän on täällä

8 päivää siinä meni kun taisteltiin tulehdusta ja supistuksia vastaan.. keho alkoi mennä hälyytystilaan ja oma pumppu löi 140 lyöntiä minuutissa koko päivän ajan.. lapsivesi muutti vihreäksi ja crp ja leukkarit lähti nousuun.. monet itkut tuli itkettyä ja suonet on pistelty puhki.. 

23.6 klo.2:07 meille syntyi täydellinen poika raskausviikolla 30+1.

1400g ja 39cm täyttä kultaa. Hän on uskomattoman sisukas pakkaus. <3

Kirjoitan myöhemmin vielä kunnon synnytyskertomuksen. 

Rv 29+0 POKS

Rv 29+0 tuli täyteen torstaina.
Keskiviikon ja torstain välisenä yönä se sitten tapahtui, mitä olen pelännyt.

Yöllisen wc-reissun jälkeen meni vedet.
Ambulanssilla synnyttäjien vastaanottoon ja supistelutkin alkoi. Vietin yön synnytyssalissa seurannassa koska vauvan sykkeissä oli laskuja. Supistukset saatiin loppumaan ja koska vauvan tilanne oli vakaa, minut siirrettiin osastolle.

Nyt makaan vuodelevossa osastolla. Saan sen verran nousta että voin käydä wc:ssä ja suihkussa. Muuten täytyy olla levossa. Antibioottia menee vielä huomisen ajan ja sen jälkeen se lopetetaan. Crp otetaan 2 kertaa vuorokaudessa joten tarkkaan seurataan tilannetta. Jos ab:n lopettamisen jälkeen tulehdusarvot lähtee nousuun, voidaan ab aloittaa uudelleen.

Vuodelevon vuoksi aloitettiin myös klexane-pistokset tukoksia ehkäisemään. Sairaalaan tullessa tehtiin painoarvio ja pieni oli n.1260g. Napavirtauksissa oli pientä häikkää ja alkuviikosta tehdään uusi ultra jossa tarkistetaan mikä tilanne on.

Ensimmäinen kortisonipiikki

Tänään rv28+0 annettiin ensimmäine kortisonipiikki.
Mitään synnytyksen käynnistymiseen viittaavaa ei ole, mutta historiani vuoksi on tähän ratkaisuun päädytty. Viikon sisään on tullut useamman kerran verlimaista vuotoa ja sellaista samanlaista vuotoa on tullut neljässä edellisessäkin raskkaudessa, joissa vedet menneet liian aikaisin. Ensimmäistä kertaa lääkäri oli kanssani samaa mieltä, että tuo vuoto voi ennakoida että vedet menee tälläkin kertaa liian aikaisin.. mutta sitä ei kukaan osaa sanoa koska.. Tällä hetkellä eletään päivä kerrallaan ja iloitaan siitä, että vauva kasvaa ja voimistuu joka päivä hieman. Tämän päivän ultrassa hänen painoarvionsa oli 1,2kg, täsmälleen keskikäyrällä.

Tänään on ollut muutenkin hyvä päivä. Aurinkoista ja lämmintä.
Kävin lasten ja ystäväni kanssa puistossa. Puistossa ystävä vahti tyttöjä sillä välin kun toinen ystäväni otti minusta kuvia. Oli kyllä haastavaa olla kuvattavana, koska niin harvoin siihen hommaan "pääsen". Mutta kameran näytöllä ainakin kuvat näyttivät upeilta, vaikka olo on kaikkea muuta kuin hehkeä. Puistoilun jälkeen mentiin vielä torille herkuttelemaan. Nautin kyllä täysin siemauksin lasten ilosta. Toivottavasti tämä päivä jää heille kesästä mieleen, minulle ainakin jää.